Mulla ei oo pienintäkään käsitystä siitä mitä toiset musta ajattelee. Itse uskon vakaasti olevani huono,läski ja heikko, mutta kavereilta kysyttäessä saan kuulla asian olevan täysin päinvastoin. Yleinen ohje on "Älä välitä mitä muut sinusta ajattelevat. Määrittele itse itsesi." Tätä neuvoa noudattamalla tunnen itseni kuitenkin vain entistä ahdistuneemmaksi ja huonommaksi ja olen vain entistä enemmän hukassa.

Tämä liika miettiminen on laittanut omat ajatukseni niin solmuun etten ymmärrä enää mistään mitää, mutten pakoonkaan pääse. Ehkä pitäisi mennä nukkumaan, siten pääsen itseäni pakoon edes hetkeksi. Tosin aina vain harvemmin, sillä ajatukset seuraavat minua uniini ja aamulla herätessäni olen vain entistä enemmän pihalla.

Nämä kysymykset ovat pyörineet päässäni muutamat viime viikot, enkä ole löytänyt niihin kunnollista vastausta. Kuka oikeastaan olen? Olenko oikeasti tälläinen ikuisessa laihdutuksessa elävä hylkiö, joka ei osaa arvostaa itseään vai onko tämä vain sairaus, jonka taakse on hukkunut se oikea Minä, se joka oli aina huomion keskipisteenä, jolla oli aina paljon ystäviä ja joka nauroi jatkuvasti, kunnes yhtäkkiä tulivat pahat ajatukset,ahdistus ja itseinho, jotka olivat liian vahvoja ja ottivat vallan minusta ja hukuttivat sen nauravan ja iloisen tytön alleen. Jos asiat ovat näin, niin miten saan sen "Oikean" itseni taas nousemaan pintaan? Näin kevään tullen olen aina välillä huomannut tuntevani pienen pilkahduksen sitä iloa  ja osannut nauraa aidosti, mutta sitten ahdistus jälleen tulee ja nujertaa sen. Löydän taas itseni sängyn pohjalta itkemästä.

Eilen ostin uudet farkut ja kokoo pienemmät kun normaalisti. Olin niin ilonen että ne mahtu mun päälle. Ilo kuitenkin hälveni nopeesti, kun äiti ilosena ilmotti ostaneensa uudet housut, samaa kokoa kun omani! Ja ikäeroa meillä on 26 vuotta... eikö minun kuuluisi olla paljon pienempi...?

Syömiset on menny niin ja näin, enemmänkin oon syönyt liikaa kun liian vähän ja vettä olen kitannut monta monta litraa päivässä. Huoh. Tuntuu niin turhauttavalta. Toisaalta haluaisin lopettaa laihduttamisen tähän nyt heti, sillä siitä ei tule mitään, mutta onhan kuitenkin turvallisempaa yrittää kuin vain luovuttaa.

Viime lauantaina oli konfirmaatio ja vähän haikea fiilis jäi kun näki riparikaverit ehkäpä viimestä kertaa. Meset ja numerot kyllä omistan, mutta silti. Varsinkin yhtä poikaa jäin kaipaamaan. Muutenkin ajatukset ovat riparin jälkeen pyörineet paljon hänessä, mutta en uskalla edes itse myöntää itselleni, että olen ehkäpä ihastunut. Pelkään, että poika vihaa minua ja siten satuttavani itseäni vain lisää. Mutta satutan itseäni myös kieltämällä kaiken. Tämä on sitä elämää ja siihen kuuluvat vastoinkäymisetkin, pitäisi vaan oppia hyväksymään se.

En osaa tehdä mitään. Aina luovutan, mikään ei suju ja syöminen on vaikeeta. MIKS? Minkä takia aina kun on ongelmia/ahdistaa tulee syömisestä joko vaikeeta tai ihan liian helppoo? Miksen vaan vois olla itseeni tyytyväinen tälläisenä? Miksi aina peilin edessä/ vaa'alla tulee huono olo ja alan itkeä? Huijaan itseäni jatkamaan. Kidutan itseäni ja usein vielä nautinkin siitä. Kun on nälkä, on olo kevyt ja niin ihanan tyhjä. Tyhjä olo leviää myös päähän ja ongelmat tuntuvat hukkuvan jonnekkin kauas pois. On niin turtunut olo. Voi vain vaipua omaan pieneen maailmaansa ja elää siellä. Voi huijata itseään sanomalla " Tämä on parempaa kuin syöminen, kun olen laiha, voin taas syödä, kun olen laiha, olen myös onnellinen". Pahinta on, että tiedän itsekin huijaavani itseäni, mutta silti uskon nuo samat valheet aina uudelleen. Poljen vain paikallani, eikä elämäni liiku mihinkään suuntaan.

Halveksin itseäni, koska olen niin heikko, että uskon omat valheeni ja vajoan niihin, vaikka varsin hyvin tiedänm, että luvassa on ainoastaan tuhoa,itkua,ahdistusta,kärsimystä ja turhautumista. Jollakin sairaalla tavalla koen jopa ansaitsevani kaikki nämä vaikeudet ja että saan nyt maksaa rangaistuksen heikkoudestani.

Kerta toisensa jälkeen olen yrittänyt taistella tätä vastaan, mutta en jaksa enää itsekään uskoa pystyväni siihen. Jos en itse voi muuttaa itseäni, niin voiko kukaan muukaan? Enkö se kuitenkin ole juuri minä,joka saa itsensä käyttäytymään terveesti ja parantumaan? Se on totta, aivan kuten sekin, että olen itse itseni pahin vihollinenkin. Enkö se ole juuri minä, joka kiellän elämän itseltäni? Enkö minä itse kiellä ruuan itseltäni? Juuri niin. Aivan kuten minä itse saan sairasta tyydytystä omasta kärsimyksestäni "Hahaa siitäs saat vitun huora läski paska norsu!"

Joidenkin mielestä varmaan suurentelen tätä juttua ja ehkä niin onkin. He sanovat minulle, että minun pitäisi hankkia elämääni jotain sisältöä, mutta eihän minulla ole aikaa sellaiseen. Kaikki aikani kuluu omassa maailmassani, omien valheideni keskellä. Joka sekunti. Joka minuutti. Joka tunti.

Koko elämä.

Olen käynyt tallilla joka päivä muutaman viikon ajan ja kuulin vanhempien juttelevan siitä keskenään. He puhuivat jotain tämän tapaista: "Susilapsi semmonen et kun se jonkun asian päättää ottaa hoitaakseen, se hoitaa sen aina 110% ja jos sitä ei joku asia kiinnosta, se ei sitten kiinnosta." Rupesin sitten miettimään, että sama pätee näihin ongelmiini. Sillon kun niitä on, niin onnistun kasaamaan niitä itselleni TODELLA paljon, kun niitä ei ole, niin sitten asiat ovat oikeasti hyvin. Syömishäiriööni olen onnistunut tähän mennessä sotkemaan kaikkia muotoja; anoreksiaa,orthoreksiaa,BEDiä ja Bulimiaa. Syömishäiriönkin hankin 110 prosenttisesti.

Paranemisen luulisi olevan helppo juttu, jos vain ottaisin sen oikeasti hoitaakseni. Ja toisinaan otankin, mutta luovutan kun syömishäiriö vaatii huomiota. Kierre on valmis. En tiedä pääsenkö tästä koskaan.

Pelottaa.