Eilen ostin uudet farkut ja kokoo pienemmät kun normaalisti. Olin niin ilonen että ne mahtu mun päälle. Ilo kuitenkin hälveni nopeesti, kun äiti ilosena ilmotti ostaneensa uudet housut, samaa kokoa kun omani! Ja ikäeroa meillä on 26 vuotta... eikö minun kuuluisi olla paljon pienempi...?

Syömiset on menny niin ja näin, enemmänkin oon syönyt liikaa kun liian vähän ja vettä olen kitannut monta monta litraa päivässä. Huoh. Tuntuu niin turhauttavalta. Toisaalta haluaisin lopettaa laihduttamisen tähän nyt heti, sillä siitä ei tule mitään, mutta onhan kuitenkin turvallisempaa yrittää kuin vain luovuttaa.

Viime lauantaina oli konfirmaatio ja vähän haikea fiilis jäi kun näki riparikaverit ehkäpä viimestä kertaa. Meset ja numerot kyllä omistan, mutta silti. Varsinkin yhtä poikaa jäin kaipaamaan. Muutenkin ajatukset ovat riparin jälkeen pyörineet paljon hänessä, mutta en uskalla edes itse myöntää itselleni, että olen ehkäpä ihastunut. Pelkään, että poika vihaa minua ja siten satuttavani itseäni vain lisää. Mutta satutan itseäni myös kieltämällä kaiken. Tämä on sitä elämää ja siihen kuuluvat vastoinkäymisetkin, pitäisi vaan oppia hyväksymään se.