Syömishäiriöihin on usein liitetty myös pakkoliikunta ja itselläkin sitä aina ajoittain esiityy, tosin vähenemässä määrin. Koko kesän jaksoin lenkkeillä tunnollisesti polttavassa auringossa vesipullo kädessä ja mp3-soitin toisessa. En tykännyt juoksemisesta. Siitä tuli ns. pakkoliikuntaa. Oli pakko päästä lenkille, tai tuli huono omatunto.

Elokuun alussa polvi alkoi kuitenkin reistailla ahkeran lenkkeilyn vuoksi niin pahasti, etten enää saanut kivun vuoksi itseäni juoksemaan. Oli pakko pitää tauko, mutta tilalle oli keksittävä jotain muuta liikuntaa. Makasin päivät pitkät sängyssä ja mietin jotain liikuntaa, jota harjoittaa joka päivä. Mieleeni ei aluksi meinannut tulla mitään, mutta sitten lopulta tajusin omistavani pyörän. Siitä vaan pyöräilemään sitten. Yleensä lenkit olivat n.14-20km pituisia ja kuntoni oli ihan hyvä. En kuitenkaan voi sanoa pitäneeni siitä. Kun lumet tulivat, en voinut pyöräillä, mutta en enää saanut itseäni lenkillekkään. Jäin kotiin makaamaan. Ja syömään.

Nykyään olen löytänyt jälleen iloa liikunnasta, tällä kertaa kilpa-aerobicin muodossa. Siinä on tarpeekis haasteita ja se on mielekästä, kun huomaa kokoajan kehittyvänsä ja tulevansa aina vaan varmemmaksi ja paremmaksi.

Toinen laji josta nautin on pitkä aikainen harrastukseni 9 vuoden ajalta. Ratsastus. Koskaan en ole kokenut ratsastusta velvollisuutena/pakkoliikuntana, päinvastoin! Ratsastuksella on aina ollut enemmänkin terapeuttinen vaikutus. Ratsastustunti on ihana irtiotto ahdistuksesta ja kaikesta painontarkkailusta.