Tänään koulussa huomasin, että olen täysin kadottanut nälän tunteen. En tarkkaan osaa sanoa, että milloin pitää syödä. Kauhea päänsärky ja heikkouden tunne ilmoittavat, että jotain energiaa ehkä pitäisi saada. Ja kun ei ole nälkää, ei ole myöskään kylläisyyttä. Siksi voin syödä suuriakin määriä ruokaa, enkä tiedä onko se liikaa vai liian vähän.

Noin vuosi sitten, sairauteni alkuaikoina, tunsin nälkää. Se oli pistävä ja polttava tunne vatsassa. Inhosin sitä. Halusin sen pois, joten jätin sen huomioimatta. Kun nälkä iski, työnsin sen säälimättä taka-alalle. Aluksi se oli hyvin vaikeaa. Keho oli tottunut säännöllisiin ruoka-aikoihin ja ilmoitti vaativasti aina, kun kaipasi energiaa. Sitkeästi kuitenkin työnsin sen pois mielestäni. Epäonnistumisia tuli ja söin liikaakin, mutta pitkän  ja vaikean matkan jälkeen nälkä jäi jotenkin taka-alalle, se oli ikäänkuin taustameluna kokoajan, mutta se oli helppo jättää huomioimatta.

Nyt huomaan, että olen päässyt "tavoitteeseeni" en tunne enää nälkää, enkä mitään muutakaan. Nälän mukana lähtivät myös ilo ja suru. Tuntuu tyhjältä. Ontto tunne vatsassa on levinnyt myös päähäni ja tuntuu, kuin sydämeni ympärillä olisi puristava  vanne. Tätäkö todella halusin? Jos pääsisin nyt ajassa taaksepäin, tekisinkö samoin? En todellakaan osaa sanoa.

Kaikki parantumis haaveet tuntuvat toivottomilta, kun en tiedä milloin on syötävä ja kuinka paljon. En tiedä ollenkaan mikä on normaalia syömistä. Onko normaalia syödä lounaaksi 15g salaattia vai 3 lautasellista makaronilaatikkoa? Pitäisi osata sijoittua siihen väliin. Terveellä ihmisellä keho ilmoittaa, kun on saanut liikaa tai liian vähän ravintoa, mutta kun ei tunne nälkää asiat mutkistuvat huomattavasti.

Jos nyt saisin mahdollisuuden ottaa nälkäni takaisin, en tiedä tekisinkö sitä, sillä en ole varma haluanko luopua kaikesta tästä tutusta ja turvallisesta, jonne pääsen aina pakoon pahaa maailmaa. Turvallista tämä tuskin on, kaikkea muuta, mutta huijaan itseäni jatkuvasti uskottelemalla, että syömishäiriö on piilopaikka  jossa olen turvassa. Todellisuudessa syömishäiriö on hidas itsemurha. Pysyttelyä elämän ja kuoleman rajalla, on fyysisesti elävä, mutta sisältä kuollut. En haluaisi myöntää sitä itselleni, mutta sellainen olen. Huijaan kuitenkin aina itseäni jatkamaan syvemmälle ja syvemmälle. Tiedän, että joskus raja tulee vastaan, mutta silti jatkan.

Jos nälkä nyt tulisi takaisin, yrittäisin luultavasti taistella sitä vastaan, mutta pelkään, etten enää pärjäisikään vaan nälkä saisi kaikesta otteen ja ahmisin. Menettäisin kaiken kontrollin itseeni. Ei. Parempi elää puolielämää tutuin rutiinein, kun menettää kaikki valta itseensä.