Kohta jo vuosi takana tätä ruokahelvettiä, eikä loppua näy. Tiedän monien kärsineen syömishäiriöstä jopa kymmeniä vuosia, mutta tuntuu silti hirveältä ajatella, että ruoka on hallinnut minua jo vuoden ajan.
Ajoittain tunnelin päässä pilkahtaa valoa, mutta yleensä se sammuu yhtä nopeasti kuin on syttynytkin ja putoan aina vain syvemmälle ja syvemmälle mustaan. Pelkään luisuvani liia alas niin, etten enää pääsekkään takaisin pinnalle. Tiedän, että olisi käännyttävä takaisin. Matka ei vielä ole liian pitkä, vielä on toivoa. Ei. En voi. On jatkettava, on näytettävä muille, että pystyn laihtumaan. Olen typerä ja tiedän sen. Miksen sitten vain lopeta? Miksen käänny takaisin ja taistele itseni puolesta? Olen niin usein miettinyt tätä, enkä saa koskaan vastausta. Oikeasti tiedän varsin hyvin syyn siihen, että jatkan aina alaspäin pimeyteen. En halua myöntää sitä kenellekkään, varsinkaan itselleni. En pysty enää kontrolloimaan itseäni. Syömishäiriöni pitää minusta tiukasti kiinni, eikä tahdo päästää irti. Se imee minusta viimeisetkin voimat taistella vastaan ja laittaa minut tanssimaan oman pillinsä mukaan. Se kuiskii korvaani kamaluuksia ja uskon ne kyseen alaistamatta, toimin täysin syömishäiriön ehdoilla.

Tämä viikko on ollut yksi hirveimmistä koskaan kokemistani. Tai ainakin nyt tuntuu siltä. Olen ahminu,paastonnut,ahminut ja jojoillut ihan järjettömästi. Ruokailuissani ei ole mitään tolkkua, eikä aikataulua. Syön silloin kun huvittaa ja niin paljon/vähän kun huvittaa. Maha on ollut ihan sekaisin, pari päivää sitten juoksin ahmimisen jälkeen kokoajan vessassa ja keskellä yötä heräilin kun mahaan sattui niin hirveesti.

Painan edelleen ihan liikaa itelleni, enkä pysty katsomaan vaakalukemaa kyynelten kihoamatta silmiin. Painoani en tässä halua sanoa, mutta painoindeksi on noin 23. Normaali painossa siis, mutta liikaa itselleni. Haluaisin olla luinen,kevyt ja kaunis. En ole mitään näistä ja se masentaa.