Olen usein ihmetellyt kun kaverini kertovat masentuvansa helposti syksyllä, koska valon määrä vähenee ja ilma muuttuu viileäksi. Itse koen sen aivan päinvastoin. Minulle pimeys tuo tietynlaista turvaa ja lohtua ja ilman viileneminen on ihan hauskaa sekin, varsinkin kun tulee kirpeästä syysilmasta sisään ja kaivautuu peiton alle tee mukin ja hyvän kirjan kanssa. Rakastan syksyssä kaikkea muuta, paitsi koulua.

Sitä mukaan kun kaverini muuttuvat pirteiksi ja positiivisiksi kevättä kohti mentäessä, muutun minä harmaaksi hiirulaiseksi, joka ei jaksa innostua mistään. Kevät ikäänkuin imee minusta kaikki voimat. Lisääntynyt valo merkitsee minulle sitä, että kaikki viat ja epätäydellisyys korostuvat ja rautainen koura sydämeni ympärillä kiristää otettaan entisestään. Voimia vievät myös kokeet ja koulu. Pitäisi saada se vuoden viimeinen rutistus väännettyä jostakin, mutta ei voimia tunnu riittävän edes aamulla sängystä nousemiseen.

Toki kesää kohti mentäessä tulee stressi omasta vartalosta ja siitä kehtaako sitä mennä rannalle näyttämään. Kun tavallisena arkisena talviaamunakin tuntuu toisinaan vaikealta lähteä ihmisten ilmoille, niin miten ihmeessä kehtaisi lähteä rannalle bikineissä?! Sitten päädyn jälleen epätoivoisiin laihdutusyrityksiini, jotka eivät tuota tulosta. Lopputulos on se, että käyn julkisella rannalla ehkä 2 kertaa kesän aikana, nekin vain kavereiden painostuksesta ja tyydyn makaamaa oman rannan rauhassa vanhoissa uikkareissani, jotta saisin edes hiukan väriä kalpeille kasvoilleni.