Minulla on eräs hyvä ystävä, jonka sanoista välitän enemmän kun kenenkään muun. Hän on tiennyt syömishäiriöstäni vasta viime syksystä alkaen. Vuodatin pahimman ahdistukseni aina vähemmän läheisille kavereille, mutta en koskaan tälle ystävälle. Pelkäsin mitä hän sanoisi ja ajattelisi. Halusin kipeästi apua ja rohkaisua ystävältäni, mutta en koskaan uskaltanut puhua siitä, mitä oikeasti tunnen, kuinka olen ahdistunut ja itken huonouttani. Eikä hänkään halunnut/uskaltanut/viitsinyt ottaa asiaa puheeksi. Katsoi vaan huolissaan, kun istuin ruokalassa vesilasi kädessä,

Muutama päivä sitten olin mesessä myöhään illalla ja juttelin ystäväni kanssa. Keskustelu päätyi jotain kautta ongelmiini ja yhtäkkiä löysin oikeat sanat, joilla kertoa häiriöstäni. Puhuimme monta tuntia ja ystäväni syytti itseään siitä, ettei osaa auttaa. Sanoin, ettei ole hänen velvollisuutensa auttaa, itse minun on se ruoka suuhuni tungettava. 

Keskustelun jälkeen oloni oli samaan aikaan helpottunut ja ahdistunut. Olin saanut vihdoin heitettyä osan taakastani pois, mutta samalla syytin itseäni siitä, että aiheutin ystävälleni lisää turhaa huolta. Huono omatunto vain vahvistuu kun ystäväni katsoo minua säälivästi, kun en saa taaskaan muruakaan alas ruokailussa.