"There are days when I'm not okay." -Courage - Superchick-

Tää päivä alko oikeestaan ihan kivasti. Aluks oli tarkotus lähtee liikkeelle ilman aamupalaa, mutta sain sitten mätettyä lautasellisen riisimuroja, eikä tullu edes mitään morkkista. Se antaa toivoo, että joskus syöminen ei aiheuta mitään omantunnon tuskia. Kouluun lähin ihan hyvillä mielin, joka on ollu aika harvinaista nyt lähi aikoina. Taisipa hymykin irrota tuola loskasäässä kävellessä.

Koulussa muistin sitten, että mullahan on koululääkäri tänään. Ihoni nimittäin kutisee aikalailla ja ajoittain siihen ilmestyy pientä ihottumaa. Todella ärsyttävää, kun iltaisin pyörin sängyssäni, enkä saa unta ihon kutinan vuoksi. Koululääkäri sitten vähän katsoi kättäni ja sanoi, että kuivasta huone ilmasta se vain johtuu ja että perusrasva auttaa siihen. Olin jo lähtemässä, mutta hän pyysi jäämään ja rupesi käymään läpi syksyllä täyttämääni mieliala kyselyä ja verikoe tuloksia. Ilmoittipa vielä, että keväällä on painokontrollikin tiedossa. Painokontrolli. Tuo sana kalskahti ikävältä korvassani ja mieleeni tulvahtivat kaikki kilot, joita on tullut lisää syksyn jälkeen. Pakokauhu iski ja rupesin heti miettimään miten saan painoni takaisin niin alas. Typerää. Tiedän. Mutta tiedän senkin, että tuleva kevät on minulle täyttä helvettiä tämän vuoksi ja odotan jo nyt kauhulla, mitä syömishäiriöpeikko sisälläni keksii pääni menoksi ja kestääkö kroppani ja terveyteni sitä.

Olen nostanut itseni vaivalla pohjalta ja olen jo melkein pinnalla, mutta miten yksi pieni lause voi syöstä minut takaisin mustaan kuiluun. Tarvitsen jonkun pitämään itseni pinnalla, vaikka oikeasti minun on itse tehtävä se. Kukaan ei voi loputtomiin vahtia syömisiäni ja tunkeä lusikkaa suuhuni. Kaikki on kiinni itsestäni. En usko itseeni. En usko pystyväni siihen. Ja juuri itseltäni tarvitsisin sitä luottamusta ja uskoa paranemiseen...