Mulla ei oo pienintäkään käsitystä siitä mitä toiset musta ajattelee. Itse uskon vakaasti olevani huono,läski ja heikko, mutta kavereilta kysyttäessä saan kuulla asian olevan täysin päinvastoin. Yleinen ohje on "Älä välitä mitä muut sinusta ajattelevat. Määrittele itse itsesi." Tätä neuvoa noudattamalla tunnen itseni kuitenkin vain entistä ahdistuneemmaksi ja huonommaksi ja olen vain entistä enemmän hukassa.

Tämä liika miettiminen on laittanut omat ajatukseni niin solmuun etten ymmärrä enää mistään mitää, mutten pakoonkaan pääse. Ehkä pitäisi mennä nukkumaan, siten pääsen itseäni pakoon edes hetkeksi. Tosin aina vain harvemmin, sillä ajatukset seuraavat minua uniini ja aamulla herätessäni olen vain entistä enemmän pihalla.

Nämä kysymykset ovat pyörineet päässäni muutamat viime viikot, enkä ole löytänyt niihin kunnollista vastausta. Kuka oikeastaan olen? Olenko oikeasti tälläinen ikuisessa laihdutuksessa elävä hylkiö, joka ei osaa arvostaa itseään vai onko tämä vain sairaus, jonka taakse on hukkunut se oikea Minä, se joka oli aina huomion keskipisteenä, jolla oli aina paljon ystäviä ja joka nauroi jatkuvasti, kunnes yhtäkkiä tulivat pahat ajatukset,ahdistus ja itseinho, jotka olivat liian vahvoja ja ottivat vallan minusta ja hukuttivat sen nauravan ja iloisen tytön alleen. Jos asiat ovat näin, niin miten saan sen "Oikean" itseni taas nousemaan pintaan? Näin kevään tullen olen aina välillä huomannut tuntevani pienen pilkahduksen sitä iloa  ja osannut nauraa aidosti, mutta sitten ahdistus jälleen tulee ja nujertaa sen. Löydän taas itseni sängyn pohjalta itkemästä.

Eilen ostin uudet farkut ja kokoo pienemmät kun normaalisti. Olin niin ilonen että ne mahtu mun päälle. Ilo kuitenkin hälveni nopeesti, kun äiti ilosena ilmotti ostaneensa uudet housut, samaa kokoa kun omani! Ja ikäeroa meillä on 26 vuotta... eikö minun kuuluisi olla paljon pienempi...?

Syömiset on menny niin ja näin, enemmänkin oon syönyt liikaa kun liian vähän ja vettä olen kitannut monta monta litraa päivässä. Huoh. Tuntuu niin turhauttavalta. Toisaalta haluaisin lopettaa laihduttamisen tähän nyt heti, sillä siitä ei tule mitään, mutta onhan kuitenkin turvallisempaa yrittää kuin vain luovuttaa.

Viime lauantaina oli konfirmaatio ja vähän haikea fiilis jäi kun näki riparikaverit ehkäpä viimestä kertaa. Meset ja numerot kyllä omistan, mutta silti. Varsinkin yhtä poikaa jäin kaipaamaan. Muutenkin ajatukset ovat riparin jälkeen pyörineet paljon hänessä, mutta en uskalla edes itse myöntää itselleni, että olen ehkäpä ihastunut. Pelkään, että poika vihaa minua ja siten satuttavani itseäni vain lisää. Mutta satutan itseäni myös kieltämällä kaiken. Tämä on sitä elämää ja siihen kuuluvat vastoinkäymisetkin, pitäisi vaan oppia hyväksymään se.

En osaa tehdä mitään. Aina luovutan, mikään ei suju ja syöminen on vaikeeta. MIKS? Minkä takia aina kun on ongelmia/ahdistaa tulee syömisestä joko vaikeeta tai ihan liian helppoo? Miksen vaan vois olla itseeni tyytyväinen tälläisenä? Miksi aina peilin edessä/ vaa'alla tulee huono olo ja alan itkeä? Huijaan itseäni jatkamaan. Kidutan itseäni ja usein vielä nautinkin siitä. Kun on nälkä, on olo kevyt ja niin ihanan tyhjä. Tyhjä olo leviää myös päähän ja ongelmat tuntuvat hukkuvan jonnekkin kauas pois. On niin turtunut olo. Voi vain vaipua omaan pieneen maailmaansa ja elää siellä. Voi huijata itseään sanomalla " Tämä on parempaa kuin syöminen, kun olen laiha, voin taas syödä, kun olen laiha, olen myös onnellinen". Pahinta on, että tiedän itsekin huijaavani itseäni, mutta silti uskon nuo samat valheet aina uudelleen. Poljen vain paikallani, eikä elämäni liiku mihinkään suuntaan.

Halveksin itseäni, koska olen niin heikko, että uskon omat valheeni ja vajoan niihin, vaikka varsin hyvin tiedänm, että luvassa on ainoastaan tuhoa,itkua,ahdistusta,kärsimystä ja turhautumista. Jollakin sairaalla tavalla koen jopa ansaitsevani kaikki nämä vaikeudet ja että saan nyt maksaa rangaistuksen heikkoudestani.

Kerta toisensa jälkeen olen yrittänyt taistella tätä vastaan, mutta en jaksa enää itsekään uskoa pystyväni siihen. Jos en itse voi muuttaa itseäni, niin voiko kukaan muukaan? Enkö se kuitenkin ole juuri minä,joka saa itsensä käyttäytymään terveesti ja parantumaan? Se on totta, aivan kuten sekin, että olen itse itseni pahin vihollinenkin. Enkö se ole juuri minä, joka kiellän elämän itseltäni? Enkö minä itse kiellä ruuan itseltäni? Juuri niin. Aivan kuten minä itse saan sairasta tyydytystä omasta kärsimyksestäni "Hahaa siitäs saat vitun huora läski paska norsu!"

Joidenkin mielestä varmaan suurentelen tätä juttua ja ehkä niin onkin. He sanovat minulle, että minun pitäisi hankkia elämääni jotain sisältöä, mutta eihän minulla ole aikaa sellaiseen. Kaikki aikani kuluu omassa maailmassani, omien valheideni keskellä. Joka sekunti. Joka minuutti. Joka tunti.

Koko elämä.

Olen käynyt tallilla joka päivä muutaman viikon ajan ja kuulin vanhempien juttelevan siitä keskenään. He puhuivat jotain tämän tapaista: "Susilapsi semmonen et kun se jonkun asian päättää ottaa hoitaakseen, se hoitaa sen aina 110% ja jos sitä ei joku asia kiinnosta, se ei sitten kiinnosta." Rupesin sitten miettimään, että sama pätee näihin ongelmiini. Sillon kun niitä on, niin onnistun kasaamaan niitä itselleni TODELLA paljon, kun niitä ei ole, niin sitten asiat ovat oikeasti hyvin. Syömishäiriööni olen onnistunut tähän mennessä sotkemaan kaikkia muotoja; anoreksiaa,orthoreksiaa,BEDiä ja Bulimiaa. Syömishäiriönkin hankin 110 prosenttisesti.

Paranemisen luulisi olevan helppo juttu, jos vain ottaisin sen oikeasti hoitaakseni. Ja toisinaan otankin, mutta luovutan kun syömishäiriö vaatii huomiota. Kierre on valmis. En tiedä pääsenkö tästä koskaan.

Pelottaa.

Maanantaina menin sitten kuraattorille, kaverin avustuksella. Puhuin kaikista tunteistani ja sain ajan terveydenhoitajalle. Siellä sitten tiistaina. Hemoglobiini oli 114 ja viime marraskuussa 113. Alhaalla siis edelleen. Ensi maanantaina kuraattorille taas ja sitten myöhemmin samana päivänä koululääkäri. Eivät oikein tunnu tietävän, että mitä kanssani pitäisi tehdä.

Omaa oloani ei oikein ole helpottanut, paitsi hiukan ehkäpä se, kun sai jutella kuraattorin ja terkan kanssa. Alkuviikosta motivaatio oli korkealla parantumisen suhteen. Oikeastaan olin varma, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Päätin lisätä ja säännöllistää ruokailujani ja noudattaa terveellistä ruokavaliota. SYLI:n foorumilta sitten löysin ravitsemusterapeutin ruokalistat ja niitä sitten noudattelin muutaman päivän ja ihan hyvältä tuntui.

Tänään sitten äitini tuli keittiöön kun söin iltapalaa ja rupesi huutamaan, että "Taasko sää syöt? Sulla tuntuu olevan kokoajan nälkä ja se rupee pikkuhiljaa näkymään. Justhan me syötiin!" Tuli tosi paha olo ja vaivoin nieleskelin ruisleipää ja samalla itkuani ja teki mieli heittää koko leipä roskiin. Nyt on ihan luovuttaja fiilis ja tekis vaan niin mieli lopettaa koko taistelu. Antaa vaan mennä jyrkästi alamäkeen. Niin asiat tuntu sujuneen paremmin. En vaan kestä tätä tappelua itteni kanssa. Se ei tuota tulosta, vaan päinvastoin saa minut ahdistumaan entisestäni.

Huoh. Mitä tässä nyt sitten tekisi.

"I don't know how it got so bad"

Oli pakko tääki laittaa tänne :D

Tällä viikolla on ollut paljon kokeita, joten viikko on kulunut lähinnä lukemiseen ja häröilemiseen. Lukeminen tuntuu onneksi tuottaneen tulosta, siitä kertonee terveystiedon kokeesta tullut 10 ja kemian kokeen 9+. Häröily sen sijaan...noh. Se EI ole tuottanut tulosta, ainakaan toivottua tulosta. Olen helpottanut koulu stressiä leikkimällä ruualla ja rautatableteilla. Nielen niitä, koska haluan tuntea nieleväni jotain. Joskus olen niellyt 5 rautatablettia yhden sijasta ja kärsinyt koko päivän kauheasta mahakivusta. Sairasta ja sekopäistä, tiedetään.

Olen myös stressannut kaverisuhteistani, sillä tunnun eristäytyvän muista kokoajan vain enemmän. Aivan kuin eläisin täysin erillisessä maailmassa, he eivät osaa ymmärtää minua, enkä minä heitä. Valitan kokoajan omista ongelmistani niin, etteivät kaverit enää jaksa kuunnella. Sitten kotona päätän olla vaivaamatta kavereitani enää ja olevani positiivisempi. Seuraavana päivänä vuodatan kaikki murheeni kavereilleni, jotka huokailevat kyllästyneinä. Kotona taas itken, kun en osannutkaan olla täydellinen.

Joskus kavereillani menee hermot ja he sanovat ihan suoraan, että "Mä en ihan oikeesti jaksa tota sun syömisjuttua, koita ajatella jotain muuta joskus!" Vaikka tiedän, että he ovat oikeassa suurimmaksi osaksi, niin en vain voi lopettaa ruuan ajattelua. He voivat sulkea syömishäiriöni pois mielestään aina kun haluavat, mutta minä itse en pääse sitä pakoon. Se on päässäni joka päivä, joka tunti ja joka sekunti. Se ei lähde vaikka kuinka yrittäisin. Puran sitten kaiken kavereihini, kun ei ole muitakaan. Tiedän, että en saisi vaivata kavereitani ja että ammattiapu olisi tässä tapauksessa parasta, mutta en uskalla hakea sitää. En millään.

"This place is so empty
My thoughts are so tempting
I don't know how it go so bad
Sometimes it's so crazy
That nothing can save me
But it's the only thing that I have"

Minulla on eräs hyvä ystävä, jonka sanoista välitän enemmän kun kenenkään muun. Hän on tiennyt syömishäiriöstäni vasta viime syksystä alkaen. Vuodatin pahimman ahdistukseni aina vähemmän läheisille kavereille, mutta en koskaan tälle ystävälle. Pelkäsin mitä hän sanoisi ja ajattelisi. Halusin kipeästi apua ja rohkaisua ystävältäni, mutta en koskaan uskaltanut puhua siitä, mitä oikeasti tunnen, kuinka olen ahdistunut ja itken huonouttani. Eikä hänkään halunnut/uskaltanut/viitsinyt ottaa asiaa puheeksi. Katsoi vaan huolissaan, kun istuin ruokalassa vesilasi kädessä,

Muutama päivä sitten olin mesessä myöhään illalla ja juttelin ystäväni kanssa. Keskustelu päätyi jotain kautta ongelmiini ja yhtäkkiä löysin oikeat sanat, joilla kertoa häiriöstäni. Puhuimme monta tuntia ja ystäväni syytti itseään siitä, ettei osaa auttaa. Sanoin, ettei ole hänen velvollisuutensa auttaa, itse minun on se ruoka suuhuni tungettava. 

Keskustelun jälkeen oloni oli samaan aikaan helpottunut ja ahdistunut. Olin saanut vihdoin heitettyä osan taakastani pois, mutta samalla syytin itseäni siitä, että aiheutin ystävälleni lisää turhaa huolta. Huono omatunto vain vahvistuu kun ystäväni katsoo minua säälivästi, kun en saa taaskaan muruakaan alas ruokailussa. 

Kohta jo vuosi takana tätä ruokahelvettiä, eikä loppua näy. Tiedän monien kärsineen syömishäiriöstä jopa kymmeniä vuosia, mutta tuntuu silti hirveältä ajatella, että ruoka on hallinnut minua jo vuoden ajan.
Ajoittain tunnelin päässä pilkahtaa valoa, mutta yleensä se sammuu yhtä nopeasti kuin on syttynytkin ja putoan aina vain syvemmälle ja syvemmälle mustaan. Pelkään luisuvani liia alas niin, etten enää pääsekkään takaisin pinnalle. Tiedän, että olisi käännyttävä takaisin. Matka ei vielä ole liian pitkä, vielä on toivoa. Ei. En voi. On jatkettava, on näytettävä muille, että pystyn laihtumaan. Olen typerä ja tiedän sen. Miksen sitten vain lopeta? Miksen käänny takaisin ja taistele itseni puolesta? Olen niin usein miettinyt tätä, enkä saa koskaan vastausta. Oikeasti tiedän varsin hyvin syyn siihen, että jatkan aina alaspäin pimeyteen. En halua myöntää sitä kenellekkään, varsinkaan itselleni. En pysty enää kontrolloimaan itseäni. Syömishäiriöni pitää minusta tiukasti kiinni, eikä tahdo päästää irti. Se imee minusta viimeisetkin voimat taistella vastaan ja laittaa minut tanssimaan oman pillinsä mukaan. Se kuiskii korvaani kamaluuksia ja uskon ne kyseen alaistamatta, toimin täysin syömishäiriön ehdoilla.

Tämä viikko on ollut yksi hirveimmistä koskaan kokemistani. Tai ainakin nyt tuntuu siltä. Olen ahminu,paastonnut,ahminut ja jojoillut ihan järjettömästi. Ruokailuissani ei ole mitään tolkkua, eikä aikataulua. Syön silloin kun huvittaa ja niin paljon/vähän kun huvittaa. Maha on ollut ihan sekaisin, pari päivää sitten juoksin ahmimisen jälkeen kokoajan vessassa ja keskellä yötä heräilin kun mahaan sattui niin hirveesti.

Painan edelleen ihan liikaa itelleni, enkä pysty katsomaan vaakalukemaa kyynelten kihoamatta silmiin. Painoani en tässä halua sanoa, mutta painoindeksi on noin 23. Normaali painossa siis, mutta liikaa itselleni. Haluaisin olla luinen,kevyt ja kaunis. En ole mitään näistä ja se masentaa.

Syömishäiriöihin on usein liitetty myös pakkoliikunta ja itselläkin sitä aina ajoittain esiityy, tosin vähenemässä määrin. Koko kesän jaksoin lenkkeillä tunnollisesti polttavassa auringossa vesipullo kädessä ja mp3-soitin toisessa. En tykännyt juoksemisesta. Siitä tuli ns. pakkoliikuntaa. Oli pakko päästä lenkille, tai tuli huono omatunto.

Elokuun alussa polvi alkoi kuitenkin reistailla ahkeran lenkkeilyn vuoksi niin pahasti, etten enää saanut kivun vuoksi itseäni juoksemaan. Oli pakko pitää tauko, mutta tilalle oli keksittävä jotain muuta liikuntaa. Makasin päivät pitkät sängyssä ja mietin jotain liikuntaa, jota harjoittaa joka päivä. Mieleeni ei aluksi meinannut tulla mitään, mutta sitten lopulta tajusin omistavani pyörän. Siitä vaan pyöräilemään sitten. Yleensä lenkit olivat n.14-20km pituisia ja kuntoni oli ihan hyvä. En kuitenkaan voi sanoa pitäneeni siitä. Kun lumet tulivat, en voinut pyöräillä, mutta en enää saanut itseäni lenkillekkään. Jäin kotiin makaamaan. Ja syömään.

Nykyään olen löytänyt jälleen iloa liikunnasta, tällä kertaa kilpa-aerobicin muodossa. Siinä on tarpeekis haasteita ja se on mielekästä, kun huomaa kokoajan kehittyvänsä ja tulevansa aina vaan varmemmaksi ja paremmaksi.

Toinen laji josta nautin on pitkä aikainen harrastukseni 9 vuoden ajalta. Ratsastus. Koskaan en ole kokenut ratsastusta velvollisuutena/pakkoliikuntana, päinvastoin! Ratsastuksella on aina ollut enemmänkin terapeuttinen vaikutus. Ratsastustunti on ihana irtiotto ahdistuksesta ja kaikesta painontarkkailusta.

Vaikka tää bändi ei enää mun suosikkeihin lukeudu, niin biisi on erittäin hyvä ja mun tunteisiin se sopii niin loistavasti tällä hetkellä, että laitan sen nyt tänne.

"Peilistä näkyy kaksi kuvaa
Toinen kaunis toinen sinun
ja sydämistä sinun sisälläsi
toinen kaunis toinen minun

Ja kun pyydät lisää aikaa
hymyillen ne kääntyy pois
ja me kierrämme ruusuaitaa
joka sinut sulkee pois
katseilta...
valheilta...

Kauniina meille loistaa
(Sisälläsi niin hauraana)
Valo sut sokeaksi saa
(Kasvot vain peilikuvana)
Jos tahdot voidaan irroittaa...

Sisällämme tyhjää mustaa
silmät liian tottuneet
näkemään meidän lävitsemme
vedä minut tyhjyyteen...

Ja kun pyydät lisää aikaa
hymyillen ne kääntyy pois
Ja me kierrämme ruusuaitaa
Joka sinut sulkee pois
katseilta...
valheilta...

Kauniina meille loistaa
(Sisälläsi niin hauraana)
Valo sut sokeaksi saa
(Kasvot on peilikuvana)
Jos tahdot voidaan irroittaa...

Olen usein ihmetellyt kun kaverini kertovat masentuvansa helposti syksyllä, koska valon määrä vähenee ja ilma muuttuu viileäksi. Itse koen sen aivan päinvastoin. Minulle pimeys tuo tietynlaista turvaa ja lohtua ja ilman viileneminen on ihan hauskaa sekin, varsinkin kun tulee kirpeästä syysilmasta sisään ja kaivautuu peiton alle tee mukin ja hyvän kirjan kanssa. Rakastan syksyssä kaikkea muuta, paitsi koulua.

Sitä mukaan kun kaverini muuttuvat pirteiksi ja positiivisiksi kevättä kohti mentäessä, muutun minä harmaaksi hiirulaiseksi, joka ei jaksa innostua mistään. Kevät ikäänkuin imee minusta kaikki voimat. Lisääntynyt valo merkitsee minulle sitä, että kaikki viat ja epätäydellisyys korostuvat ja rautainen koura sydämeni ympärillä kiristää otettaan entisestään. Voimia vievät myös kokeet ja koulu. Pitäisi saada se vuoden viimeinen rutistus väännettyä jostakin, mutta ei voimia tunnu riittävän edes aamulla sängystä nousemiseen.

Toki kesää kohti mentäessä tulee stressi omasta vartalosta ja siitä kehtaako sitä mennä rannalle näyttämään. Kun tavallisena arkisena talviaamunakin tuntuu toisinaan vaikealta lähteä ihmisten ilmoille, niin miten ihmeessä kehtaisi lähteä rannalle bikineissä?! Sitten päädyn jälleen epätoivoisiin laihdutusyrityksiini, jotka eivät tuota tulosta. Lopputulos on se, että käyn julkisella rannalla ehkä 2 kertaa kesän aikana, nekin vain kavereiden painostuksesta ja tyydyn makaamaa oman rannan rauhassa vanhoissa uikkareissani, jotta saisin edes hiukan väriä kalpeille kasvoilleni.

"Keiner weiss - wies dir geht
Keiner da - der dich versteht
Der Tag war dunkel und allein
Du schreibst Hilfe - mit deinem Blut
obwohl es immer wieder wehtut
Du machst die Augen auf - und alles bleibt gleich

Ich will nicht störn - und ich will auch nicht
Zu lange bleiben
Ich bin nur hier um dir -zu sagen

Ich bin da - wenn du willst
Schau dich um - dann siehst du mich
Ganz egal - wo du bist
Wenn du nach mir greifst - dann halt ich dich

Tän biisin sanat on niin ihanat ja lohduttavat, että päätin laittaa sen tänne.

Tänään koulussa huomasin, että olen täysin kadottanut nälän tunteen. En tarkkaan osaa sanoa, että milloin pitää syödä. Kauhea päänsärky ja heikkouden tunne ilmoittavat, että jotain energiaa ehkä pitäisi saada. Ja kun ei ole nälkää, ei ole myöskään kylläisyyttä. Siksi voin syödä suuriakin määriä ruokaa, enkä tiedä onko se liikaa vai liian vähän.

Noin vuosi sitten, sairauteni alkuaikoina, tunsin nälkää. Se oli pistävä ja polttava tunne vatsassa. Inhosin sitä. Halusin sen pois, joten jätin sen huomioimatta. Kun nälkä iski, työnsin sen säälimättä taka-alalle. Aluksi se oli hyvin vaikeaa. Keho oli tottunut säännöllisiin ruoka-aikoihin ja ilmoitti vaativasti aina, kun kaipasi energiaa. Sitkeästi kuitenkin työnsin sen pois mielestäni. Epäonnistumisia tuli ja söin liikaakin, mutta pitkän  ja vaikean matkan jälkeen nälkä jäi jotenkin taka-alalle, se oli ikäänkuin taustameluna kokoajan, mutta se oli helppo jättää huomioimatta.

Nyt huomaan, että olen päässyt "tavoitteeseeni" en tunne enää nälkää, enkä mitään muutakaan. Nälän mukana lähtivät myös ilo ja suru. Tuntuu tyhjältä. Ontto tunne vatsassa on levinnyt myös päähäni ja tuntuu, kuin sydämeni ympärillä olisi puristava  vanne. Tätäkö todella halusin? Jos pääsisin nyt ajassa taaksepäin, tekisinkö samoin? En todellakaan osaa sanoa.

Kaikki parantumis haaveet tuntuvat toivottomilta, kun en tiedä milloin on syötävä ja kuinka paljon. En tiedä ollenkaan mikä on normaalia syömistä. Onko normaalia syödä lounaaksi 15g salaattia vai 3 lautasellista makaronilaatikkoa? Pitäisi osata sijoittua siihen väliin. Terveellä ihmisellä keho ilmoittaa, kun on saanut liikaa tai liian vähän ravintoa, mutta kun ei tunne nälkää asiat mutkistuvat huomattavasti.

Jos nyt saisin mahdollisuuden ottaa nälkäni takaisin, en tiedä tekisinkö sitä, sillä en ole varma haluanko luopua kaikesta tästä tutusta ja turvallisesta, jonne pääsen aina pakoon pahaa maailmaa. Turvallista tämä tuskin on, kaikkea muuta, mutta huijaan itseäni jatkuvasti uskottelemalla, että syömishäiriö on piilopaikka  jossa olen turvassa. Todellisuudessa syömishäiriö on hidas itsemurha. Pysyttelyä elämän ja kuoleman rajalla, on fyysisesti elävä, mutta sisältä kuollut. En haluaisi myöntää sitä itselleni, mutta sellainen olen. Huijaan kuitenkin aina itseäni jatkamaan syvemmälle ja syvemmälle. Tiedän, että joskus raja tulee vastaan, mutta silti jatkan.

Jos nälkä nyt tulisi takaisin, yrittäisin luultavasti taistella sitä vastaan, mutta pelkään, etten enää pärjäisikään vaan nälkä saisi kaikesta otteen ja ahmisin. Menettäisin kaiken kontrollin itseeni. Ei. Parempi elää puolielämää tutuin rutiinein, kun menettää kaikki valta itseensä.